Reissupäiväkirjaa elokuiselta soolovaellukseltani. :)

Oon siis aina ollut luontoihminen ja vaeltaminen on ollut rakkaana harrastuksena jo monen vuoden ajan. Ensimmäisen kerran kävin "virallisella" oikealla vaelluksella yläasteikäisenä silloisen kotipaikkakuntani nuorisotoimen kanssa. Viikon reissu suuntautui tuolloin Muotkatuntureille ja sen jälkeen se oli menoa se. Lapin hulluus oli iskenyt, eikä se ole sammunut näihin vuosiin tultaessa, vaikka reissuja pohjoiseen on tullut sen jälkeen tehtyä useampikin. Muotkalla olen patikoinut useampaankin otteeseen. Kevon kansallispuiston kolusin kaverini Harrin kanssa jokunen vuosi sitten ja parina kesänä patikointimaastoksi on valikoitunut Käsivarren erämaa. Vaellusseura on aina ollut erinomaista ja hyvin toimivaa, mutta jossakin takaraivon syövereissä mielenkiinto yksinvaeltamiseen on nostanut päätään. Muistan joskus aikoinani pitäneeni yksin erämaassa vastaan tulleita vaeltajia ihan täysin kajahtaneina, mutta niin ne vain ajat ja ajatukset muuttuvat..

Aloitin uudessa työpaikassa viime vuoden joulukuussa, mikä tarkoitti kohdallani sitä, että kunnon kesälomasta saisi vain haaveilla. Pidin ruhtinaalliset kuusi kertynyttä lomapäivääni ennen juhannusta ja sain onneksi esimieheltäni luvan ottaa vielä viikon palkatonta loppukesälle, jotta jaksaisin edessä olevan raskaan syksyn paremmin. Mielelläni olisin viikon pitänyt aikaisemmin kesällä, mutta samaan aikaan pyörivien vuosilomien kanssa ei lupaa töistä poissa olemiseen herunut, vaan sopiva viikko löytyi vasta elokuun puolivälin paikkeilta. Siinä kohtaa Teemu olisi jo palannut takaisin töihin, eikä yhteisestä lomasta näinollen tarvitsisi haaveilla. Siispä viikon suunnitelmat sain laatia vallan omien mielihalujeni mukaan. Ja mikäpäs minulle sen sopivampaa, kuin karkaaminen pois sivistyksestä takaisin luontoon. Viikko olisi jo sopivan pitkä aika, että se kannattaisi hyödyntää vaikka vähän kauempanakin kotimaisemista. Siksipä Lappi ja sieltä sopiva kansallispuisto tai erämaa alkoivat tuntua tässä kohtaa parhailta vaihtoehdoilta.

Pyörittelin aikani sopivia vaihtoehtoja ja monien suosituksesta päädyin perinteiselle maisemareitille Hetta-Pallaksen maisemiin. Ajatus reitittömään erämaahan suuntaamisesta yksin ei ensimmäisenä yksin tehtävänä vaelluksena heti houkutellut, joten ajattelin lähteä kokeilemaan jostakin varmoista ja turvallisesta vaihtoehdosta. Perus kartanlukutaito minulta kyllä löytyy, mutta ehkä hiukan kokemusta ja itsevarmuutta vielä kuitenkin puuttuu. Ja samaan aikaan mielen sopukoissa nakersi ajatus, josko yksin patikoiminen sittenkään on minua varten. Yhden yön sooloreissuja olen toki ennenkin tehnyt, mutta nyt kaukana sivistyksestä olisi tarkoitus olla kuitenkin useampi päivä. Tällä suositulla reitillä kulkijoita kuitenkin riittäisi ja höpöttelytarpeen iskiessä ei tarvitsisi varmasti muuta kuin pistäytyä johonkin reitin varrella olevaan autiotupaan tai kotaan kahvinkeittoon, niin luultavasti yksin ei kovin pitkää aikaa tarvitsisi olla. Siispä ei muuta kuin kartta plakkariin Partioaitasta ja reissun suunnitelmat muhimaan takaraivoon.

Perus vaelluskamat minulta löytyy kaikki, mutta pieniä hankintoja reissuun lähteminen joka kerta edellyttää. Nyt käytin ehkä tekemistäni reissuvalmisteluista eniten aikaa ruokien miettimiseen ja valmistelemiseen ennen matkalle lähtemistä. Kuivasin kiertoilmauunissa broilerin jauhelihaa ja kasviksia ja tein mausteseokset ja maukkaat retkieväät viimeisen päälle huolella valmiiksi jo kotosalla. Laitan niistä kuvia ja kuvaukset tuonnempana. Reissupäivät osuivat siis elokuun 20.-25. välille. Lyhensin ensimmäisen päivän ajomatkaa ajamalla jo sunnuntaina vanhempieni luo Pohjois-Savoon, josta on noin neljä tuntia lyhyempi matka Pallakselle kuin kotoani Tampereelta. Tarkastin vielä illalla, että kaikki on valmista seuraavan päivän lähtöä varten ja jätin ehkä kuitenkin hiukan huolissaan oleville vanhemmilleni karkean reittisuunnitelman tulevalle viikolle. Kovin tarkkaa suunnitelmaa en koskaan ole osannut tai halunnutkaan tehdä, koska kulkemani päivämatkat vaihtelevat kaikkea 10-25 kilometrin väliltä riippuen kelistä, maastosta ja päivän fiiliksestä. En ole koskaan ollut mikään kieli vyön alla juokseva aropupu, vaan nautiskellen, mutta silti kohtalaisen ripeästi matkaa taittava fiilistelijä.

Kiitos äitini minulle antaman tujun melatoniinin nukuin yön todella sikeästi ja heräsin virkeänä ennen veljeni minulle lupaamaa herätystä kello 6:00. Keittelin siinä aamukahvit ja söin yhden sämpylän ja läksin huristelemaan kohti pohjoista noin puolen seitsemän aikaan. Matka oli minulle tuttu, olihan samaan suuntaan tullut lähdettyä monet kerrat aikaisemminkin. Fiilis oli hyvä ja odottava. Olisihan edessä koko viikko vapaata oman itsensä herrana elelyä itselle rakkaan harrastuksen parissa.

Pidin ensimmäisen itseni ja auton tankkaustauon Oulussa ja matkan aikana huolestuttamaan käyneet ennustetut kylmät yöt saivat minut vielä poikkeamaan Kärkkäisille. Olin ottanut mukaani Varustelekasta muutama vuosi sitten ostamani makuupussin, jossa lupausten mukaan pitäisi tarjeta muutamassa pakkasasteessakin. Kokemusteni mukaan olen kuitenkin joko herkästi palelevaa sorttia tai pussia testanneet henkilöt kuumakalleja, koska muistelin palelleeni samaisessa pussissa jo yölämpötilan ollessa lähellä nollaa. Tulevalle viikolle oli alueelle ennustettu yölämpötilojen vajoavan liki nollaa tai jopa muutaman asteen pakkasen puolelle. Mikään ei olisi kurjempaa, kun raskaan vaelluspäivän jälkeen sukeltaa kylmään makuupussiin hytisemään ja unta yrittämään.

Kaikki isommat hankintani teen yleensä perinpohjaisen vertailun perusteella. Niinpä olin tätäkin makuupussiasiaa tutkinut runsain mitoin jo kotona ennen reissuun lähtemistä. Käyttökokemusten perusteella olin päätynyt pussivalinnassani jo vuodesta 89 saakka laadukkaita erä- ja retkeilytuotteita valmistavan Pinguinin makuupussiin. Olin siitä lukenut paljon myönteisiä käyttökokemuksia ja koska samassa tuotteessa yhdistyi myös kohtuullinen hinta, oli ostopäätös nopea ja helppo. Kärkkäisiltä mukaani tarttui siis Pinguinin kolmen vuodenajan makuupussi Topas. Valitsin pussin leftinä, eli vasenkätisenä versiona, koska olen siihen tottunut jo aikaisemman pussini kanssa. Painoa pussilla on 1550g eli puoli kiloa mukaan raahaamaani Mil-Tecin pussia vähemmän ja mukavuuslämpötilan pussissa luvattiin naisilla olevan -1. Eli todennäköisesti tulisin yöni nukkumaan palelematta.

Viimeiset hankintani tein Ylitornion S-marketista, mistä poimin kylmähyllystä luottoleivänpäällystä, eli meetvurstia ja paketin ingmariinia. Matkaevääksi nappasin vielä broileripatongin ja illan päivälliseksi pakasteaterian, jonka suunnittelin illalla trangian kattilassa lämmittäväni.

Matka Pallaksen luontokeskukselle meni oikeastaan yllättävänkin nopeasti, vaikka seuraa ajomatkalla ei väisteltäviä porolaumoja lukuunottamatta ollutkaan. Kello oli noin iltapäivä kolmen paikkeilla, kun rankkojen sadekuurojen myötä ajoin Yarikseni Pallaksen luontokeskuksen pihaan parkkiin. Pyörähdin nopean kierroksen luontokeskuksella, kävin siellä vielä viimeisen kerran posliinipöntöllä ja siirryin autolle vaihtamaan vaellusvaatteet ylleni. Keli oli sateisen tihmuinen, mutta mieli virkeä ja tunnelma odottava. Autoja parkkipaikalla oli kohtalaisen monta, mutta oli mahdotonta sanoa, kuinka moni niistä kuului parhaillaan maastossa oleville patikoijlle ja kuinka moni Pallashotellissa yötä oleville turisteille.

Laitoin vielä muutaman viestin kotia, että perillä oon ja että reissu alkaa ja napsautin sen jälkeen puhelimen lentotilan päälle. Minulle oli itsestään selvää, etten nettiä tulevan viikon aikana tulisi käyttämään saati kaipaamaan. Elossaoloviestejä olin kuitenkin luvannut aina säännöllisesti Teemulle ja vanhemmilleni laittaa, koska tiesin heidän kuitenkin miettivän, että miten minulla menee ja että onhan kaikki varmasti kunnossa.

Eipä siis muuta kuin rinkka selkään ja kapuamaan kohti ensimmäistä tunturia! Jyrkkä nousu pisti heti puuskuttamaan ja nosti hien pintaan. Vähän korkeammalle noustua tunturituuli piti kuitenkin huolen siitä, ettei liian kuuma päässyt tulemaan. Ohitin ylämäessä mieskaksikon, jotka ainakin kantamuksista päätellen olivat myös suuntaamassa reitille useammaksikin päiväksi. Liikkeellä oli paljon myös turisteja kameroineen ja päiväretkeläisiä kevyine reppuineen. Epävakainen keli jäi pääasiassa selkäni taakse ja muistutti olemassaolostaan tunturin takaa satavien pilvien muodossa.

Oma kulkuni oli kuitenkin sateetonta ja kevyttä. Monien reissujen aikana selkääni muotoutunut rinkka ja vuosien saatossa vakiintunut pakkaustyyli varmistivat sen, ettei kantamus tuottanut päänvaivaa ja kulki kevyesti selässäni. Painoa rinkalla oli täyteen lastattuna noin 17 kiloa, mikä on ihan sopiva minun kannettavakseni. Kevyin ja paikoin jopa lennokkain askelin taivalsin hyvin merkittyä polkua etiäpäin. Vastaantulijoita oli ihan riittämiin. Moikat siinä kohdatessa sanottiin, muttei enempää juttusille kenenkään kanssa tullut jäätyä.

Olin suunnitellut ensimmäiselle illalle noin 10-15 kilometrin harppausta ennen leirin pystyttämistä. Noille matkoille sopiviksi yöpaikoiksi olisivat sopineet niin ensimmäisenä vastaan tullut Rihmakuru kuin sieltä muutaman kilometrin päässä oleva Nammalkurukin. Rihmakurulle saavuttuani kävin siellä puuceessä, otin vähän pähkinöitä eväspussista ja mietiskelin, että voisin vielä jatkaa matkaani, koska olo oli virkeä, eikä kellokaan tuossa vaiheessa ollut vielä kovin paljon. Olin taittanut ensimmäiset 10 kilometriä alle kolmessa tunnissa, joten etenemisvauhti oli jopa omasta mielestäni todella reipas. Taisi siinä olla aika tavalla alkuinnostusta ja päivän autossa viettämisen jälkeen kertynyttä purkamatonta energiaakin.

Harpoin siis Rihmakurun kodalta vielä Nammalkurun autiotuvan pihapiiriin. Ja sehän oli kuin mikäkin erämaan leirikeskus! Nuotioringin ääressä oli muutama kovaääninen retkeilijä, telttoja oli pihalla pystyssä noin puolenkymmentä ja siellä täällä näkyi ihmisiä ilta-askareissaan. Jotenkin tuo näky ei hivellyt silmiäni tai jo omaan rauhaan tottunutta päätäni. Päätin siis vielä jatkaa matkaani kilometrin päässä olevalle Montellin majalle, jos siellä ei olisi aivan yhtä suurta yleisöryntäystä. Päästyäni tuvan ohi solisevan pienen puron yli luontoäiti päätti kuitenkin, että ehkä olisi aika jo pysähtyä. Tunturin takaa työntyi esiin valtava sadepilvi, joka alkoi hyvin pian tihkuttaa ja näytti sille, ettei sade ainakaan laantumaan päin ole. Niinpä tein nopean ja itsenäisen ratkaisun ja päätin astua vähän sivuun polulta ja etsiä telttapaikan tunturin rinteestä hiukan katseilta suojasta. Ja minkä hienon nyppylän teltalleni sieltä pienen koivun vierestä löysinkään. Tässä kohtaa luontoäiti esitti jo parastaan ja vettä tuli koko ajan enenevissä määrin. Päätin nopeasti nykäistä sadevaatteet niskaan ja pistää teltan pystyyn, jos sade vaikka jäisi pidemmäksikin aikaa päälle. Teltan pystyttäminen kovassa sateessa ei ollutkaan aivan yksinkertainen suoritus. Olin tätä uumoillut jo aikaisemmin, mutta todellinen tilanne paljasti homman hankaluuden kokonaisuudessaan. Sooloreissua varten hankkimani uusi teltta koostui kahdesta osasta ja kevyet kaaret piti aluksi pingottaa pelkästä hyönteisverkosta koostuvan sisäteltan ylle. Se oli sateessa tietysti vähän kehnoa puuhaa, koska sisäteltta ei ole vedenkestävä. Jotenkin onnistuin kuitenkin kaaret ulkoteltan kankaan alla suojassa pujottelemaan ja sisäteltta säästyi suuremmin kastumatta. Onneksi olin testannut teltan kasaamista pariinkin otteeseen ennen lähtöä, niin se kävi suhteellisen sujuvasti heti ensimmäisenä iltana vähän haastavammissa olosuhteissa. Ja kun teltta oli pystyssä loppui sadekin kuin taikaiskusta. Tyypillistä. :)

Sateen jälkeen ilta olikin mitä mainioin ja maisemat saivat kyllä sielun lepäämään. Vähän kokonaisuutta tosin häiritsi autiotuvan suunnalta kantautuva dronen pörinä, mutta onnekseen se ei kovin pitkää iltalentoa tehnyt. Minä sen sijaan huomasin tässä kohtaa olevani sen verran nälkäinen, että päivällisen tekeminen olisi enemmän kuin aiheellista. Kävin noutamassa purosta vettä ja iskin trangian tulille. Ensimmäiseksi illaksi varaamani riisit ja kanakastikkeen tyhjensin kattilaan ja kuumensin ruoan kauttaaltaan. Eipä ole samainen eväs varmaan koskaan aikaisemmin yhtä nopeasti hävinnyt tuulensuojaan. Sen verran nälkä oli ehtinyt iskeä reippaan patikoimisen aikana.

Olin jo aikaisemmin iltapäivällä huomannut, että mustikat olivat tässä kohtaa syksyä juuri parhaimmillaan. Siispä päätin vielä iltapuhteenani kaakaot keiteltyäni täyttää retkikuksani mustikoilla seuraavan aamun puuroa silmälläpitäen. Mikäpä sen parempaa olisikaan, kuin aamupuuro tuoreilla tunturin mustikoilla höystettynä. Kuksan sain täyteen satoisista puskista nopeasti. Tässä vaiheessa ilta oli jo sen verran pitkällä, että oli hyvä aika painua hampaiden pesun kautta maate ja testaamaan telttaa ja uutta makuupussia tositoimissa. Mutta siitä ja reissun jatkosta lisää seuraavassa osassa. :)