Ensimmäinen yö vaelluksella meni rauhallisissa ja levollisissa tunnelmissa. Yöksi tyyntyi täysin ja lämpötila laski lähelle nollaa. Totesin jossakin kohtaa yöllä kylkeä kääntäessäni, että olisin palellut kuin russakka, jos oisin lähtenyt reissuun vanhalla makuupussillani. Nukuin yöni uudessa pussissa pelkillä alkkareilla ja pärjäsin mainiosti. Jossakin kohtaa lonkkia vähän viilensi, muttei onneksi unta haittaavasti. Heräsin uuteen päivään virkeänä ilman kellon soittoa noin kahdeksan kieppeillä.

Yöllä oli tosiaan ollut täysin tuuletonta ja kohtalaisen viileää, joten uloshengitysilmani sisältämä kosteus oli tiivistynyt kaikki ulkoteltan kankaan sisäpuolelle. Onneksi aurinko paistoi, eikä ollut kiire minnekään, niin aikaa telttakankaan kuivatteluun oli hyvin. Siispä purinkin ensimmäiseksi toimekseni ulkoteltan sisäteltan päältä ja ravistelin sen varvikkoon kuivamaan.

Mikäpä olikaan siinä auringon paistaessa viritellä trangia tulille ja alkaa valmistelemaan reissun ensimmäistä aamupalaa. Vuosien saatossa reissuja tehtyäni on ruokapolitiikka jo aika pitkälle hioutunut, eikä mukaan otettavien eväiden miettimiseen menee enää kohtuuttoman paljon aikaa. Olen siviilissäkin innokas puuron puputtaja, joten reissuillakin olen tykännyt puurolla päiväni aloittaa. Tälle reissulle bongasin ostoksia tehdessäni Prismaan ilmestyneet Elovenan puuro-uutuudet, jotka oli tietysti pakko napata mukaan testiin. Makuina toimivat tällä reissulla korvapuusti ja pipari (kyllä, vaikka onkin vasta elokuu), joista varsinkin jälkimmäiseen tykästyin kovasti. Edellisenä iltana poimimani mustikat ripottelin puuron sekaan ja voin kertoa, että hyvältä maistui.

Puuron lisäksi teen yleensä aamuisin myös muutaman leivän, joista osan pakkaan pieneen muovipussiin ja säästän lounastauolle. On sitten helppo myöhemmin tauolle päivällä pysähtyessä kaivella rinkasta valmiit leivät evääksi. Kahvia tulee siviilissä juotua kovastikin, mutta reissuilla se ei näyttele yhtä suurta osaa. Johtuneeko sitten maidon puutteesta vai mistä. Jokaisella reissulla saan lisäksi ainakin muutaman ahaa-elämyksen ja tällä kertaa sellaisen pilkahti jo ensimmäisen aamun aamupalaa syödessä ja eväspussista äidin mukaan antaman pikakahvipötkön löydettyäni. Miksi en ole aikaisemmin ymmärtänyt ottaa pikakahvia reissuille mukaan? Kuinka kätevää ja ajaa asiansa. Yhdelle hengelle tuntuu turhan työläältä keittää pannukahvia, kun sen yhden kuksallisen sitä kuitenkin vain juon ja olen siihen tyytyväinen. Mutta aina oppii uutta ja pikakahvi sujahtaa minigripissä seuraaville reissuille mukaan. Kyllä äidit on hyödyllisiä monessakin asiassa. :)

Aamupalan syötyäni aloin pakkailemaan kamoja ja ilokseni huomasin telttakankaankin jo kuivuneen miltei täysin. Ensimmäisen päivän patikoinnit olivat muhituttaneet jalkojani sen verran, että päätin napata vasemman jalan kantapäähän rakkolaastarin estämään isompien hautumien syntymistä. Lähtövalmistelut tehtyäni pääsin liikkeelle noin kymmenen aikoihin ja olin hyvin iloinen, kun sain jättää jälleen taivaalle surisemaan ilmaantuneen dronen taakseni..

Nammalakurun autiotupa jäi taakse ja sää oli kuin morsian konsanaan.

Ensimmäisen yön leiripaikasta ei ollutkaan kuin pieni patikka Montellin majalle. Polku oli tässä kohtaa pikemminkin pieni maantie ja se näkyikin pitkälle vastarinteeseen. Montellilla moikkasin retkeilijäpariskuntaa, jotka olivat olleet majassa yötä. Oli kuulemma ollut hyvä tupa. Jatkoin samalla vauhdilla matkaani ja läksin nousemaan kohti Vuontiskeroa. Pääsin ehkä puoleen rinteeseen kun tunsin, ettei aamulla vasempaan jalkaan laittamani rakkolaastari ollut jostakin syystä pysynyt paikoillaan. Päätin hoitaa asian heti kuntoon ja heitin rinkan mättäälle ja riisuin kengät tilanteen tarkastamista varten. Ilmeisesti mukanani kuljettama rakkolaastari oli nähnyt parhaat päivänsä, eikä sen rakenne ollut enää kunnossa. Laastari oli rullautunut nätisti sukan sisällä ja vienyt orastavan rakon päällä olleen nahkan kantapäästä mukanaan. Noh, kipeähän se vähän oli. Päätin kuitenkin putsauksen jälkeen laittaa samalle paikalle uuden laastarin ja toivoa parasta. Huolto- ja pähkinätauko ruskan värjäämässä rinteessä oli kuitenkin mieltä ja kehoa virkistävä.

Jatkoin huoltotauosta virkistyneenä matkaani ja pian tämän jälkeen korviini kantautui jälleen jotakin mekaanista ja luontoon kuulumatonta ääntä. Vilkaisu etäämmäs paljasti pörinän tulevan oranssivaatteisten työmiesten mönkijöistä. Metsähallituksen heput olivat uusimassa reitin vanhoja merkkitolppia ja homma oli edennyt Vuontiskeron rinteelle saakka. Jututin molempia työmiehiä ja mietin matkaa jatkaessani, että niinköhän sitä itse näissä olosuhteissa mönkkärin ja kärryn kanssa pärjäisin. Tulihan sillä yhdistelmällä vuosi sitten intissä ajeltua hyvinkin haastavissa maastoissa. Uskoakseni nekään taidot eivät niin vain katoa, vaikka tässä kohtaa olin kyllä hyvin tyytyväinen siihen, että olin liikenteessä jalkapatikassa, enkä moisen yhdistelmän kanssa.

Siellä ne jyrryyttää jyrkässä ja kivisessä rinteessä tolppakuorman kanssa.

Juttutuokion jälkeen jatkoin matkaani ja saavuin Hetan ja Pallaksen erottavan poroaidan äärelle. Poroaitaan oli tehty kulkua helpottava portti, josta oli vaeltajan helppo kulkea lauta sivuun siirtämällä. Toisin kuin toissakesänä kalottireitillä, jossa Suomen ja Norjan rajalla kiemurteleva poroaita piti alittaa sieltä, mistä ruhonsa arveli ali onnistuvansa mahduttamaan.

Poroaidan jälkeen reitti lähti jyrkkään nousuun ja päätin pitää mäessä huili- ja fiilistelytauon. Olin jo aamulla herätessäni päättänyt, että tämän päivän teema tulee olemaan matkasta nauttiminen vailla painetta kilometrien nielemisestä. Ja mikäpä se oli aurinkoisessa rinteessä maatessa.

Uusi rakkolaastari alkoi onneksi pelittää hyvin, eikä jalka kipuillut enää etenemistä haittaavasti. Annoin tunturituulen viilentää varpaita ja kuivattaa kenkiä ennen matkan jatkumista.

Tovin elämänmenoa rauhassa tuumittuani päätin nostaa rinkan jälleen selkääni ja jatkaa matkaani. Jyrkässä ylämäessä vastaan tuli yksinäinen vanhempi mies, jonka kanssa jutusteltiin muutama sananen retkeilystä ja varusteista. Hän kysyi makuualustastani, että millaisen olen näille reissuille valinnut. Kerroin rinkan päällä keikkuvaan ikivanhaan ja rähjäiseen solumuovialustaan viitaten, että olen todennut vanhassa olevan vara parempi. Tosiaan. Kaksi retkeilyn keskeistä varustettani ovat todellakin aitoja ja alkuperäisiä retkeilyharrastukseni alkuajoilta. Muistan ostaneeni sekä rinkan että makuualustani ensimmäistä Muotkan reissua varten. Rinkan päivittämistä olen muutamaan otteeseen harkinnut, mutta vanhalla ja rähjäisellä makuualustallani olen todennut edelleenkin pärjääväni hyvin. Se on sopivan paksu, mutta silti kevyt. Sillä olen monet monituiset unet nukkunut niin vaelluksilla kuin festareillakin. Vaivaiskoivujen oksat ovat siihen osuessaan repineet alustan pintaan syviä koloja ja toinen alustan ympärille tulevista kiinnitysnauhoistakin on jossakin kohtaa elämää päässyt irtoamaan ja häviämään jonnekin. Mutta mitäpä sitä toimivaa vaihtamaan. Vanha setäkin totesi, että hänen viimeisen päälle hieno, kevyt ja kallis ilmatäytteinen makuualustansa on muuten hyvä, mutta makuupussin kanssa mahdottoman liukas. Jälleen piste omalle alustalleni, jonka päällä pysyy makuupussissa vaikka hiukan viettävässäkin rinteessä.

Pienen ja mukavan juttutuokion jälkeen jatkoin matkaani Lumikerolle, jossa tuuli niin lujaa, että aloitin laskeutumisen kohti Suaskurua aika nopeasti.

Lumikero.

Lumikerolta alas laskeutuessani vastaan tulivat reissun tähän saakka suurimmat yksittäiset vaeltajajoukot. Ensimmäisenä neljän hiukan vanhemman naisen porukka, joita lohdutin kertomalla, että huippu on ihan lähellä. Olivat sen verran punanaamaisia ja hikisiä, että oli tainnut rinteen kapuaminen ottaa vähän mittaa naisista. Heidän jälkeensä kauempana alhaalla erotin isomman lähestyvän joukon ja heitä olisikin sitten jo kaikkiaan 12.

Ilmeeni, kun liikaa kanssakulkijoita.

Vastaan tullut iso lössi oli joku ulkomaalaisten opastettu porukka. Moikkailin heidät ja jatkoin laskeutumista kohti kurun pohjaa. Ja kyllä sitä laskeutumista riittikin! Tuntui ikuisuudelta ennen kuin olin avotunturin vaihduttua risukkoon ja puustoisempaan maastoon viimein päätynyt aivan "pohjalle" saakka. Kuten arvelin, Suaskurukin oli porukkaa täynnä. Kodassa oli seurue taukoa pitämässä ja ulkona tulipaikalla oli naiskaksikko koirineen ja keski-ikäinen pariskunta keittelemässä nuudelilounasta. Olin kuitenkin tässä kohtaa jo vesitäydennyksen ja pienen välipalan tarpeessa, joten päätin sosialisoitua hetkeksi ja napata muutaman Väinämöisen palttoonnapin. Varsinaisen lounastauon olin ajatellut pitäväni vasta Hannukurussa.

Suaskurun puro oli kesän helteiden jäljiltä kutistunut pieneksi.

Suaskurun pohjalta alkoi jälleen matka kohti seuraavaa tunturia. Aluksi reitti kulki muutaman kostean suon kautta, joten maiseman vaihtelua totuttuun karuuteen oli mukavasti.

Vähitellen maasto muuttui suosta matalaksi metsiköksi ja siitä kitukasvuisemmaksi tunturipuustoksi. Matkan jatkuessa tuulikin tuli onneksi viilentämään matkalaisen hikistä nahkaa ja näkymätkin kävivät avarammiksi, kun puuraja jäi jälleen hetkeksi taakse.

Suaskurun ja Hannukurun välinen etäisyys oli noin viisi kilometriä ja minulla taisi mennä sen matkan taittamiseen tunti ja 20 minuuttia. Totuuden nimissä on mainittava, että Hannukurulle päästyäni oli nälkä jo aikaimoinen. Kello oli tässä vaiheessa noin kolme, joten aamupalasta oli aikaa noin kuusi tuntia ja päivä oli tähän mennessä tullut taitettua natuspussin (mm. pähkinöitä, karpaloita, suklaamanteleita) sisällöllä ja muutamalla palttoonnapilla. Heitin siis rinkkani Hannukurun kodan viereen ja hain vettä läheisestä lammesta. Lounaaksi olisi luvassa nuudelia, itse kuivaamiani kasviksia ja tonnikalaa. Veden kiehumista odotellessa oli hyvä aloitella aamupalan yhteydessä tekemistäni voileivistä, joilla enimmän nälän sai niillä näppärästi kuitattua. Juuri, kun vesi alkoi kiehua, alkoi taivaskin muistutella Lapin oikukkaasta ja äkkiä vaihtuvasta säästä. Olin vettä keittäessäni seuraillut Luoteesta nousevaa mustaa pilveä sillä silmällä ja ennakoinut tulevan sateen viemällä rinkan sisälle kotaan. Nyt keräsin loputkin kamppeeni ja menin syömään sadetta karkuun kodan rauhaisaan pimeyteen.

Eipä ollut nuudelin puoliintumisaika kovin kummoinen. Sen verran reippaan nälän olin kerinnyt siinä päivän mittaan itselleni kehittämään. Sain lounaani loppupuolella myös seuraa, kun keski-ikäinen pariskunta tuli kotaan sadetta pitämään ja eväitään syömään. Minun aikataulujeni suhteen sade osui juuri oikeaan kohtaan ja pääsin jatkamaan matkaani täydellä mahalla sateen tauottua.

Joku oli kantanut kodan ulkopuolelle poron komean jättösarven.

Tästä toisesta vaelluspäivästäni tuli varsinainen kurupäivä. Hannukurun jälkeen vuorossa oli Pahakuru, joka ei nimensä mukaisesti vaikuttanut lainkaan pahalta. Tuuliselta ja märältä tosin. Täälläkin kohtasin muutaman taukoaan viettävän kanssavaeltajan ja tässä vaiheessa sosiaalisuuskiintiöni alkoi olla yhden päivän osalta aika täynnä. Siksipä tyydyinkin vain nopeaan tervehtimiseen ja matkani jatkamiseen.

Näkymä Pahakurulta Outtakka-tunturin suuntaan.

Pahakurulta jatkettuani vastaani tuli Hetan suunnasta matkaan lähtenyt Metsähallituksen "tolppa-apinoiden" työpari, jotka olivat siis samoissa hommissa kuin aikaisemmin aamulla kohtaamani mönkkärimiehet. Heti kohdalle tultuani sain kuulla olevani "vastarannan kiiski", koska olin kuulemma sinä päivänä ensimmäisen reittiä pohjoiseen päin kulkenut vaeltaja. Aikamme siinä rupateltiin niitä näitä, kunnes totesin jatkavani matkaa, että pääsisin jossakin vaiheessa leirin pystyttämiseen ja päivällisen laittoon. Tällä osuudella reittiä vedetkin virtasivat vuolaampina ja kirkkaina. Olin ajatellut kävellä vielä kappaleen matkaa päämääränäni pääreitistä hiukan sivussa oleva Tappurin tupa ja sen miljöö.

Kyllä siinä vielä hyvän tovin sain matkaa taittaa ennenkuin löysin teltalleni hyvän ja rauhallisen paikan pienen puron vierestä. Kokonaisuudessaan päivämatkaa tälle ensimmäiselle kokopitkälle vaelluspäivälle kertyi noin 20 kilometriä. Näkymät hivelivät edelleen silmiä ja tällä kertaa sain telttanikin koottua ennen illalla alkanutta sadetta.

Kokkailin päivällistä teltan suojissa, koska iltaa kohden yltynyt tuuli tuntui ottavan luihin ja ytimiin. Liotin ennen reissua kuivaamaani broilerin jauhelihaa ja keittelin sitä hetken kasvisten kanssa ennen riisien lisäämistä sekaan.

Bongasin kaupasta Uncle Bensin valmiiksi kypsennettyjä ja maustettuja riisipusseja, jotka päätin ostaa testiin reissua varten. Yksi pussi painoi 250 grammaa ja se oli suunniteltu kahden hengen annokseksi, mutta kevyesti minä sen söin yksiksenikin. Seuraavia reissuja varten säästän varmaan tässäkin kohtaa painossa ja tilassa ja kuivaan riisit ennen mukaan pakkaamista. Uskoisin sen toimivan hyvin.

Päivällinen näissä maisemissa pisti pienen vaeltajan sydämen sykkyrälle onnesta.

Päivällisen jälkeen keittelin vielä iltakaakaot ja rupesin sen jälkeen päiväkirjan kirjoittamisen myötä nukkumaan. Tuuli ei tuntunut tyyntyvän, vaan sen oheen taivas päätti antaa vielä sadetta kuivan maan kostukkeeksi ja väsyneen vaeltajan unen taustaääneksi. Mikäpä siinä oli uneen vaipuessa sateen ropinaa kuunnellessa lämpimässä ja kuivassa makuupussissa vailla huolia ja murheita.